Piiri pieni pyörii taas

Maanantai 7. syyskuuta. Kööpenhaminan lentokentällä mikään ei ole muuttunut. Taivaallisen hyvä islantilainen lakritsisuklaa maksaa 25 kruunua Seven Elevenin hyllyssä, ja herttaiset turistit muodostavat metron oviaukolle tahattoman matkalaukkumuurin. Turvatarkastuksessa minulle puhutaan taas pelkkää tanskaa. Kan du tage jakken af?

Oi, Kööpenhaminan talot ja vaihtelevan sininen taivas! Tämän kadun varrella käväisin tutulla retropelikampaajalla lyhentämässä hiuksiani.

Joskus opiskelijan kesälomat sattuvat niinkin vinksahtaneeseen ajankohtaan kuin syyskuulle ennen luentojen alkua. Sain juuri viettää reilun viikon lomaa hetkeä ennen opiskeluntäyteisen syksyn alkua. Ainoa reissumahdollisuus vähään aikaan (nyyh) oli käytettävä hyödyksi, joten lähdin ihanaan Berliiniin tapaamaan siellä asuvia ystäviä ja nauttimaan loppukesän auringosta ja sateesta. Nokkelana reissaajana taktikoin matkani kulkemaan Kööpenhaminaan kautta, niin että sain pari päivää hengailuaikaa tuossa kotoisan rakkaassa kaupungissa tärkeiden ihmisten ympäröimänä.

Päivällisellä Meatpacking districtin suositussa hampurilaisravintolassa nimeltä Tommis Burger Joint. Kuvassa aurinkoiset Tania ja Veronika.

Bang og Jensen on yksi viehättävimmistä paikoista Vesterbrossa. Kuvassa Maria, joka vietti viikonloppua Köpiksessä poikaystävänsä Jessen kanssa.

Aika lailla vuosi sitten olin juuri asunut viikon Kööpenhaminassa. Syysflunssan karhentamalla äänellä olin esitellyt itseni kansainvälisten opiskelijoiden orientaatiopäivillä. Silloin olin asunnoton, niin kuin monet muutkin tuoreet vaihto-opiskelijat Tanskassa. Tiesin ettei Kööpenhamina tule tällä kertaa olemaan enää samanlainen kuin se vuosi sitten tuossa hetkessä oli. Vaikka suosikkipaikat pysyvät ennallaan ja muutama kaveri asustaa yhä tutuissa maisemissa, niin paljon jää uupumaan - puuttuu koti.

Värikkäässä Christianiassa kesäistä lounashetkeä viettämässä juuri ennen lentokentälle lähtöä.

Jaegersborggadella oli uusi kauppa. Ihka oikea kaktuskauppa, voitko uskoa!

Yllättäen ohitsemme ajoi pakettiauto, jonka sisällä soitti bändi. Eikä tämä edes tuntunut poikkeukselliselta Tanskassa.

Silti nuo pari päivää tutussa Köpiksessä osoittautuivat aivan mahtaviksi. Bussikortiltani löytyi ennestään rahaa, ja liikkuminen sujui sukkelasti ilman kartan tulkitsemista tai wifin perässä juoksemista. Ilahduttavia jälleennäkemisiä tietenkään unohtamatta. Sain yöpyä Veronikan au pair -perheen luona Holtessa, missä vietimme perinteistä yökylää, sillä Tania sattui myös olemaan Kööpenhaminassa. Pelkkää suosikkipaikoissa hengailua ja spontaania kiertelyä parin päivän ajan, mitään muuta ei viikonlopulta olisi kaivannutkaan.

Sähkökaappi neuvoo: muistathan kiiruhtaa hitaasti!

Puuroravintola Grod ei petä koskaan. Olisipa tarjolla puuro-buffet niin en muualla söisikään.

Näin hyväntuulista katutaidetta kelpaa katsella. Selfien taustalle tämä valas ei mahtunut.

Köpiksestä matka jatkui seuraavaan etappiin eli Berliiniin, missä vietin viikon hyvin syöden. Siitä lisää pian!

Haikea, mutta niin kaunis tanskankielinen kappale Ulvetimen-bändiltä. Juuri mitä tähän loppuun etsin.

Baskimaa on maa johon matkustaisin

Torstai 4. kesäkuuta. Aivan kuin Alpeilla mutkittelevilla serpentiiniteillä, niin myös Baskimaassa linja-autot pujottelevat vuoriston yli viereisiin kaupunkeihin. Tosin ilman bussin ilmastoinnin levittämää laskettelumonoissa marinoituneiden sukkien aromia. Ja ilman huurustuneita ikkunoita ja levotonta toppatakkien kahinaa.

 Kesäkuun ensimmäisellä viikolla lähdin lomailemaan pohjoiseen Espanjaan. Päätin tuolloin lähteä Bilbaoon vaihtarikaverini Elenan ja hänen veljensä Pedron vieraaksi vain kahden viikon varoitusajalla. Olihan reissusta tietysti puhuttu niin kuin monesti pidemmän välimatkan ystävien kanssa höpötetään, see you soon when I'll visit you ja sitä rataa. Itse en liiemmin välitä turhista lupailuista. Siispä näin vapaan viikon loistavana saumana napata edulliset lennot ja matkustaa Espanjaan Elenaa moikkaamaan.

Elena ja minä Bilbaon satama-alueella.

Paikallisten kanssa kiertely on täysin erilaista kuin perus turistimatkailu. Bilbaossa asuva Pedro-veli tiesi persoonallisimmat kahvilat ja aidoimmat tapas-ravintolat (baskin kielellä tapas onkin pintxo) sekä parhaan second hand -kaupan ja kirpputorin. Myös uutiskuvista tutussa Guggenheim-museossa oli käytävä, kun kerran Bilbaossa olin liikkeellä. Siellä taisivat olla keskitetysti kaupungin kaikki turistit, nämäkin enimmäkseen espanjaa puhuvia kotimaan reissaajia. Kaupungin sokkeloisilla mukulakivikaduilla käveli paljon reppureissaajia, jotka seurasivat merkittyä Camino de Santiagon pyhiinvaellusreittiä läpi vanhankaupungin. Luulin, että osaisin vielä lukion oppien jäljiltä espanjaa ihan tarpeeksi, mutta todellisuus oli odotettua karumpi. Elenan ja Pedron sukulaisten luona ymmärsin keskustelusta hieman, mutta osasin muodostaa lauseiksi sitäkin vähemmän. Harmitti niin vietävästi, että espanja oli päässyt ruostumaan.

Kaunis Bilbaon kaupunki ja ympäröivät vuoret.

Innokas turisti poseeraa Guggenheim-museon edessä.

Mansikka-vuohenjuusto-pintxo oli yksimielinen suosikki.

 Yhtenä päivänä lämpötila Bilbaossa nousi miellyttävästä 20 asteesta 35 asteeseen, joten päätimme lähteä bussilla päiväreissulle kauemmas kaupungin pölyistä. Elena ja Pedro keksivät viedä minut serkkujensa kotikylään Mundakaan, pikkuiseen kalastajien ja surffaajien suosimaan baskilaiseen rantakaupunkiin vain tunnin bussimatkan päässä Bilbaosta. Mundakassa oikein kukaan ei osannut englantia, ja ihmettelevistä katseista päätellen vaaleita turistejakaan ei ollut liiemmin näkynyt. Ostimme kaupasta evästä ja kävelimme helteessä kukkuloiden halki "salaiselle" rannalle. Puiden takana piilossa sijaitsevalla rannalla ei ollut lisäksemme yhtäkään muuta ihmistä, vain luonnon rauha. Meri tyrskysi niin hurjasti, että kiipesimme mieluummin viereisille kallioille uimaan. Vuorovesi oli muodostanut mustan kivikon keskelle pikkuisia kirkasvesisiä lampia, joissa näkyi jos jonkinlaisia kasveja ja kaloja. Kamera unohtui kämpille ja puhelimesta loppui akku, joten tuo näky tallentui ainoastaan silmäkameralle.

Tämä ei ole salainen rantamme, vaan toinen pala Mundakan rantaviivaa.

 Elena sanoi että en saa käydä Baskimaassa näkemättä San Sebastianin rantoja, joten viimeisenä kokonaisena päivänä pakenimme hellettä taas tunnin bussimatkan päähän Bilbaosta. Olin nähnyt, miten internetissä San Sebastianin rantoja ylistettiin Euroopan kauneimmiksi, ja täytyy sanoa että puheet eivät ole laisinkaan niin liioiteltuja kuin kuvittelin. Yllättäen San Sebastianissa turisteja oli huomattavasti enemmän kuin Bilbaossa, eikä brittiaksentti ollut kovin harvinaista kuultavaa rantabulevardilla. Jälleen Elena ja Pedro osasivat viedä minut paikallisten suosimaan ihanaan kahvilaan ja kauniiseen puistoon, jonka jälkeen pyörähdimme keskustan historiallisilla kaduilla ja jämähdimme rannalle uimaan ja loikoilemaan. Kun sadepilvet pääsivät yllättämään takavasemmalta, lähdimme kuuluisien taideteosten kautta vuoristojunalla (el funicular) ylös hieman ränsistyneelle huvipuistolle, josta näimme maisemat alas kaupunkiin.

Kaksi espanjalaista ja yksi kalpea suomalainen San Sebastianin rantabulevardilla.

Täydellinen aamiainen täydellisessä kahvilassa.

San Sebastian lintuperspektiivistä juuri ennen sadetta.

Palasimme vuoristojunalla alas kaupunkiin, kun vaatteemme alkoivat olla sateen kastelemat.

Siinäpä se, melko lailla luettavan pituiseksi tiivistettynä ja valokuvat rankalla kädellä karsittuina, aivan muokkaamattominakin vielä (vuosia uskollisesti palvellut Picasa sanoi itsensä irti enkä ehtinyt kehitellä korviketta vielä tähän hätään).

Enää pari viikkoa, niin vapaudun hetkeksi töistä ennen syksyn opiskelujen alkua. Silloin luvassa on iloisia jälleennäkemisia ja seikkailua Euroopan kivoimmissa kaupungeissa. Voisinko kelata aikaa eteenpäin? Kaksi viikkoa vain, kiitos!

Paetaan ennen kesää

Voi sitä helpotuksen määrää, kun kevään viimeinen tentti on vihdoin ohi (ja sain jopa mainittua vastauksessani kognitiivisen elokuvateorian sekä muita varmasti aiheeseen liittymättömiä Kööpenhaminan oppeja)! Tekisi mieli riemuita vapaudesta ja kiiruhtaa metsään huutamaan keväthuuto Ronja Ryövärintyttären tapaan. Vaan ei ihan vielä kuitenkaan - ehkä vain passiivisaggressiivista pihinää tässä vaiheessa viikkoa. Tehtävänä olisi nimittäin sunnuntaihin mennessä saada kasaan 15 sivua pelitutkimusta englanniksi. Onneksi sentään aihe on poikkeuksellisen kiinnostava ja suuri osa lähdekirjallisuudesta ennestään tuttua.

 Monet ystäväni ovat tuskailleet pääsykokeiden kanssa koko kevään aika lailla näihin päiviin asti. Osaanpa olla aina vaan kiitollisempi siitä, että itseäni lykästi, kun sain opiskelupaikan heti lukion jälkeen ilman yhtäkään välivuotta tai lievästi masentavaa varasuunnitelmaa. Olisin suurella todennäköisyydellä ansainnut "surkein päätös ikinä" -palkinnon, jos olisin päättänyt olla lähtemättä Vaasan yliopistoon lukemaan viestintää silloin 2012 syksyllä. Saattaisin vieläkin olla nenä kiinni Helsingin viestinnän pääsykoekirjoissa ja olisin niin monta hienoa kokemusta köyhempi espoolainen.

Hieman iltapäiväbalettia Ramppimökillä viisuviikonlopun aikaan.

Sain tietää vastikään (kahden viikon varoitusajalla), että kesän ainoa lomaviikkoni sijoittuu heti kesäkuun alkuun. Aika äkkiähän tämä tuli, joten ei kun kiireellä kartoittamaan, olisiko yhdelläkään ystävällä mahdollisuutta lähteä kanssani reissuun. Täytyyhän sitä ulkomaille päästä sen verran kuin köyhäilybudjetilla pääsee ja viikossa ehtii, kun ei sitten myöhemmin kesällä enää ehdi.

 Ja minähän lähden. Nimittäin Espanjaan eli Elenan kotiseuduille 2.-6. kesäkuuta! Tapaan Elenan Bilbaossa Espanjan pohjoisrannikolla, jossa vietämme neljä päivää hänen veljensä Pedron luona majoittuen. Lähellä olisi Bilbaon Guggenheim-museo, kuulemma melkoisen mainio rantakaupunki San Sebastián ja luonnonkauniita maisemia vaellusreitteineen. Onpahan mistä valita. Bilbaon kadut ja kahvilat vaikuttavat nekin niin viehättäviltä! Ihanaa, kun on vihdoin taas tiedossa todellinen matka, jota voi fiilistellä niin paljon kuin ikinä haluaa. Vähän jännittää, miten ehdin vaihtaa lentoa vain 45 minuutissa Amsterdamin kentällä, mutta kai siitä olisi hitaammankin matkaajan tarkoitus ehtiä.

Huonolaatuinen kuva lokakuiselta vaihtareiden mökkiviikonlopulta. Elena, hasta pronto!

Tarkkaavaista matkakertomusta ja kuvaoksennusta Espanjan tapaan on tarjolla siis jo aivan pian täällä blogissa, ja sitä ennen varmasti joitakin otoksia Instagramin puolella. Jääköön Suomessa nähtäväksi, miten punasävyisenä palaan aurinkorasvan 50-suojakertoimesta huolimatta, ja montako simpukankuorta tai rantakiveä olen jaksanut kantaa mukanani.

Riemukasta kesän alkua toivottelen kirjaston uumenista! Tässä vielä leppoisia kesätunnelmia siivittävä kappale:

P.S. Puhelin päätti lakata toimimasta viime viikolla. Niin kuin arvata saattaa, en ollut varmuuskopioinut sisältöjä, joten yhteystiedot ja kuvat puhelimen muistista menivät samalla kertaa hukkaan (erillisellä muistikortilla taitaa onneksi olla jotain vielä tallessa). Takuuhuollon ajan käytössäni on siis lainaluuri, joka on ilokseni omaa puhelintani modernimpi, ja puhelinnumero on sama kuin aina ennenkin.

Täysiverinen sunnuntai

Aika herättää blogi keväthorroksesta! En ole reissussa valitettavasti, mutta enpä usko että paluufiiliksiä ja Suomi-kuulumisia voi koskaan jauhaa liiaksi. Tiedän myös, että nyt on torstai vaikka otsikossa muuta väitänkin, kirjoittelin nimittäin tekstin alunperin eräänä sunnuntai-iltapäivänä lähes kuukausi sitten.

Hitaita sunnuntaisia aamuja olen ehkä tietämättäni vähän kaivannut. Kun ei tarvitse tehdä mitään, saa vain keittää kahvia ja kuunnella musiikkia. Voi vaikka avata tietokoneella Wordin ja kirjoitella niitä näitä. Voi vaikka soittaa mummille. Voi vaikka vähän soittaa pianoa ja lähteä lenkille ystävän kanssa.

Turussa asuvien ystävien luona kyläilemässä eräänä sunnuntaiaamuna.

Kotiutuminen on hassu asia. Tai oikeastaan kaikkea muuta kuin hassu. Tuntuu, että Suomeen paluusta olisi vain pari viikkoa tai korkeintaan kuukausi, mutta nythän on jo ehtinyt vierähtää toukokuuhun, mistä kertovat lehdet puissa. Paluustani on kulunut jo huimat kolme kuukautta! Olen tainnut pitää itseni aika kiireisenä ja puuhannut kaikkea mukavaa viime aikoina, mutta ikävä Kööpenhaminan elämään ei silti ole hellittänyt yhtään. Pienetkin asiat, kuten pyöräilijöiden ruuhkassa Amagerin kampukselle polkeminen, editointihuoneessa stressatut yöt tai kollektiivinen ruokailu communal kitchenillä merkitsivät niin paljon arjessani ja elämäntyylissäni viiden kuukauden ajan, ja tiedän etteivät nuo hetket tule enää samanlaisina toistumaan. Yhteydenpito vaihdossa saatuihin ystäviin on sosiaalisen median avulla ollut melko helppoa, ja maailma tuntuu sopivan pieneltä kun tuttuja löytyy joka puolelta.

Minä tuulisella kirppisreissulla Adam & Ewaan.

 Kevät loppuu yhdessä hujauksessa, ja kohta loputkin vaihto-opiskelijat Kööpenhaminasta palaavat takaisin koteihinsa eri puolille maailmaa. Muutama päätti jäädä opiskelemaan koko tutkintoa elokuvaopinnoista tai sai mieluisia töitä Tanskasta. Minä puolestani olen tehnyt hulluja suunnitelmia siltä varalta jos (ja kun) aika Suomessa opiskellessa käy pitkäksi. Täältä Vaasastahan pääsee junalla niinkin hurjaan matkakohteeseen kuin vaikka Tuurin kyläkauppaan, jossa tämä kaupunkilaistyttö ei ole koskaan edes käynyt. Löytyy myös saariston maailmanperintökohde, meteoriitin kraateri ja lintutorni reippailureitin varrella. Liftaten voisi päästä Tampereelle tai Kokkolaan, joka sekin on minulle uusi kaupunki. Aivan hyvin vaihtarielämän seikkailumentaliteettia voi yrittää pitää yllä vielä Suomessakin, varsinkin kun ystävinä on spontaaniuteen taipuvaisia ylioppilasteatterilaisia.

Ulkoilureissulla rannassa (lähikuva rantakivistä oli tärkeä).

 Paluuorientaatiossa yliopistolla oli puhetta paluushokista, jota aluksi pidin täytenä hölynpölynä, sillä ylenpalttisesti varoiteltu kulttuurishokki jäi sekin kokematta. Paluushokin voin kuitenkin allekirjoittaa täysin. Onhan se hieman tympäännyttävää, kun koto-Suomessa kaikki on päällisin puolin samanlaista arkea kuin ennen vaihtoon lähtöä. Jokaikinen lähiseudun kahvila on jo koluttu viiteensataan kertaan. Kaikki on tuttua ja turvallista, yllätyksetöntä. Tavanomaiset viestinnän opinnot tuntuvat tylsiltä Kööpenhaminan yliopiston mielenkiintoisten ja haasteellisten elokuvaopintojen jälkeen, jotka tuntuivat niin omalta jutulta. Eniten silti harmittaa spontaaniuden ja avoimuuden puute: kansainvälisten kavereiden kanssa ei ollut laisinkaan erikoista tehdä suunnitelmia puolen tunnin varoitusajalla tai lähteä junaretkelle uuteen paikkaan ihan tuosta vain. Ehkäpä olen itsekin vaihdon aikana muuttunut hieman, sillä ennen olisin suunnitellut viikkoni aikataulut varmaan tunnin tarkkuudella kalenteriin hienoja värikoodeja käyttäen. Olen sittemmin huomannut, että parhaat seikkailut tapahtuvat usein silloin kun ei täytä kalenteria puuduttavan tarkoilla suunnitelmilla.

Pääsiäisen mökkeilijät Virolahdessa ennen kotiinlähtöä.

Juuri nyt olen onnellinen aurinkoisen lämpimästä kevätsäästä, mahtavista ystävistä, omasta kämpästä ja kivoista arjen pikku hetkistä. Kesätyösuunnitelmat eivät menneet aivan Strömsön tyyliin, mutta eivätköhän kesäkuun näkymät pian ratkea. Sitten onkin oivallinen aika miettiä seuraavia reissuja, matkakuume sen kuin kasvaa kasvamistaan! Yksi ystävä on parhaillaan reppureissaamassa ympäri Eurooppaa, ja muutama kaveri lähdössä reilaamaan, joten houkuttelisi tietenkin kovasti liittyä seuraan. Pakko pian taas päästä Köpiksen rakkaille kotikulmillekin. Vaan onneksi Suomen kesä on ihan sellaisenaankin täydellinen, eikä elämää kaada lomapäivien mahdollinen puute. Mökkeilyä, kaikenlaisia tempauksia ja festariviikonloppuja - niitä olen jo ehtinyt kaivatakin.

Vappuaaton piknikillä ennen vaasalaista opiskelijaperinnettä, Topeliuksen patsaan lakitusta.

Asiaan liittymätön huomio: karjalanpiirakat ovat taivaallisia! Miten en koskaan ymmärtänytkään niitä ennen kuin palasin Suomeen.

Helsinkiläisessä Bar Llamasissa on jotenkin aivan Kööpenhaminan tunnelma.

  
Tack tack, hej hej, niin kuin kaksikielisessä asiakaspalvelussa olen tottunut sanomaan. Mikäköhän siinäkin on että sanoja täytyy aina toistella. Alkuviikosta pohdin, miksi junakuulutuksissa Toijala lausutaan lähes huutaen, kun taas muut pysäkkien nimet normaalilla puheäänellä. Tänään havaitsin, että Pohjanmaan museolla on kaikki kummitustalon ainekset: narisevat lattiat, tuijottavat hahmot ja itsestään sammuvat valot. Kaikkea sitä.

Tässä vielä viime aikojen suosikkibiisi:

Se päivä oli iloinen

Siis nyt ihan oikeesti. Suomeen paluusta alkaa olla jo kaksi kuukautta. Tässä vaiheessa kevättä olen ehtinyt ymmärtää, että vaihtolukukauteni ulkomailla tuli todellakin päätökseen. Monesti väitetään, että vaihtarina oleminen on sanoinkuvaamatonta aikaa (senhän olen pyrkinyt todistamaan valheeksi kirjoittamalla blogia), mutta yritän silti tiivistää aidoimmat vaihtarikokemukseni ja viiden kuukauden yleisfiilikset tähän nimenomaiseen postaukseen. Niin monta ihanaa, ei-niin-ihanaakin ja kaikin puolin ainutlaatuista hetkeä, että moni tuokio jää pakostikin mainitsematta. Vaan juuri sitä kaverit ja sukulaiset ovat jatkuvasti kyselleet, millaista oli vaihdossa.

Varoitan. Jos vihaat maisemakuvilla säestettyjä listoja, tämä kirjoitus ei ehkä ole lähellä sydäntäsi. Silloin voit yrittää ajatella runomuodossa ja keskittyä tarkoin valittuun kuvitukseen.

Vaihtoni aikana olen sohvasurffannut asunnottomana kaksi ja puoli viikkoa putkeen.
Olen pyöräillyt talven tuiskussa myrskyvaroituksen aikaan.
Olen tehnyt kolme lyhytelokuvaa.

Olen oppinut esittämään tanskalaista kaupan kassalla.

Olen ostanut vaatteita vain kirpputoreilta.

Olen päätynyt kaksi kertaa televisiohaastatteluun.

Olen säikähtänyt suomalaisia turisteja metrossa.

Olen törmännyt muusikko MØ:n kahdesti 12 tunnin sisällä.

Olen unohtanut kotiyliopiston sähköpostini salasanan.

Olen joutunut lumimyrskyyn Islannissa.

Olen nähnyt loistavia keikkoja, kuten Yann Tiersen ja Eclectic Moniker.

Olen ehtinyt skypettää vain kahdesti.
Olen tottunut höpöttämään kämppikselle niitä näitä keittiössä.

Olen oppinut pitämään falafelista.

Olen ottanut 2122 digikuvaa, 10 polaroid-kuvaa ja järjettömän määrän kuvia puhelimella.

Olen kadottanut kaksi pyyhettä uimahalliin.

Olen pettynyt Beatles-Platziin Hampurissa.
Olen halunnut päästä saunomaan.

Olen tykästynyt Lars von Trierin elokuviin.

Olen välttynyt Starbucksissa käymiseltä.

Olen joutunut kysymään monesti "do you speak English".

Olen kuunnellut erikoista livemusiikkia kirkon lattialla patjalla löhöten.

Olen oppinut erottamaan 10 ja 20 kruunun kolikot.

Olen kyllästynyt selittämään Vaasan sijaintia maailmankartalla.

Olen syönyt turhan monta kertaa erilaisissa buffeteissa.

Olen juhlistanut vuodenvaihdetta espanjalaisen perinteen mukaan.

Olen käynyt Markus Krunegårdin keikalla Malmössä.

Olen hakenut viikoittain leipää ”soppajonosta” (fødevarefælleskab eli communal kitchen).

Olen viettänyt mökkiviikonlopun maaseudulla.

Olen päntännyt elokuvateoriaa hullun lailla.

Olen viihtynyt perjantai-iltaisin taidemuseolla (SMK Fridays).

Olen ärsyyntynyt hitaisiin sunnuntaipyöräilijöihin ja turisteihin pyörän selässä.

Olen yrittänyt lausua ”rød grød med fløde”.
Ja kaikista tärkeimpänä: olen saanut elinikäisiä ystäviä maailman eri kolkista.

Joka toisen voimaballadin sanoitus saattaisi sopia tähän loppufiilistelyn päätteeksi, mutta asian ajaa paremmin eräs Muumi-sitaatti, jonka etsin juuri muutama viikonloppu sitten käsiini ystävän tupaantuliaiskorttia varten:

"Tänään satun olemaan täällä - huomenna jossakin toisessa paikassa. Minä kuljen kulkemistani, ja kun löydän hauskan paikan, pystytän telttani ja soitan huuliharppua." - Nuuskamuikkunen

Blogiin on luvassa lisää sisältöä kunhan pääsen taas reissun päälle tai muuten vain keksin tähdellistä sanottavaa (vaikkapa siitä kun kävin jälleen Köpiksessä pari viikkoa sitten). Ajatuksissa olisi myös julkaista viimein pari luonnoksiin unohtunutta kirjoitusta.

Tak og hej, ex-vaihtari kuittaa tältä erää!

Tutun tanssin askeleet

Suomeen kuuluu sitä tavallista: ihan hyvää. Jälleennäkemisiä, opiskelua, töitä, teatteria. Mukavia hetkiä ja hetkittäin helpottavaa Köpis-ikävää. Pienen pieni yksiöni on puettu uuden näköiseksi Tanskasta kerätyllä inspiraatiolla, ja ympäröivä luonto valmistautuu kevääseen vähintäänkin viidelläkymmenellä harmaan sävyllä. Arkisten valokuvien ottaminen on päässyt unohtumaan, jos satunnaista instagrammailua ei lasketa. Muutama Vaasa-kaveri on vastikään palannut vaihdosta niin kuin minäkin, joten kohtalotovereita löytyy. Opiskelukaverini Taija puolestaan lähti juuri vaihtoon Koreaan (antaen lainaan söpön polkupyöränsä sekä sähkönsinisen ukulelen), joten yksi viikonloppu meni pakkaus- ja muuttoapuna, läksiäisissä ja yleisessä tsemppauksessa. Osasinpa ainakin neuvoa, että shampoota ehkä myydään perilläkin eikä kenkiä välttämättä tarvitse kolmea paria enempää.

Heittäydyin vallan spontaaniksi eilen illalla ja ostin ensi viikolle lennot Kööpenhaminaan! Etpä kauaa pysynytkään sieltä poissa, saatat ehkä naurahtaa.

Suunnitteilla oli jo jonkin aikaa ollut Budapestin matka viikolle 11, mutta turhat aikataulujahkailut johtivat tietysti epämiellyttävään hinnan nousuun, eikä vaihtarikaverusten reissua voitu sittenkään toteuttaa tähän hätään. Olin kuitenkin ehtinyt jo varata koko viikon harvinaisen tyhjäksi kalenterista, joten katselin haikeana lentojen perään. Niin siinä sitten kävikin internetin ihmemaassa, että Norwegianilta löytyi nuorisotarjous, joka oli halvempi kuin viime viikonlopun junalippuni Helsinkiin. En voinut vastustaa kiusausta, mutta se on enemmän kuin ookoo - ihanaa päästä fiilistelemään Kööpenhaminaa pidennetyn viikonlopun ajaksi.

Yksi viikonloppu ja niin paljon tekemistä. Vaikka spontaanius on hauskaa, tällä kertaa täytyy ehkä hieman suunnitella, minne kaikkialle ehtisi ja kenen kanssa. Ainakaan tällä reissulla puolet ajasta ei kulu hämmentäville metroasemille eksyessä tai ilmaisen wifin perässä juostessa. Jopa Tanskan kruunu on kaikessa ärsyttävyydessään tuttu kaveri, ja kukkaron pohjalle onkin unohtunut pyörimään tätä kummaa valuuttaa. Majoituspaikka järjestynee aika kätevästi, sillä muutama vaihtariystävä opiskelee yhä Kööpenhaminassa. Heistä eniten olen viestitellyt saksalaisen Tanian ja suomalaisen Riikan kanssa, ja he lupailivat voivansa ehkä majoittaa minua näinkin lyhyellä varoitusajalla.

Jossakin juuri väitettiin, että yhteydenpito vaihtarikavereihin loppuu aika nopeasti vaihdosta palaamisen jälkeen, mutta rohkenen olla eri mieltä. Tietysti puolituttujen kanssa yhteydenpito hiipuu melko äkkiä, mutta eikös niin yleensäkin käy, kun yhdistävä elämäntilanne päättyy? Olen tekstaillut läheisimpien kansainvälisten kavereiden kanssa viikoittain, vaihtanut pitkiä ääniviestejä ja jopa kirjoitellut perinteisiä kirjeitä, enkä aio lopettaa lähitulevaisuudessa.

Jee Kööpenhamina! Eipä tarvitse malttaa odottaa kuin viikko.

Minne katosi päivät

Maanantai 2. helmikuuta. Istun illan viimeisessä pendolinossa matkalla Vaasaan. Internet pätkii, ja suomenkielinen puheensorina kuulostaa hassulta. Seuraavana Tampere, nästa Tammerfors. Vasta eilen pakkasin elämääni pariin valtavaan matkalaukkuun, ja jouduin sanomaan muualle menneille ystäville heipat, tai oikeastaan ”näkemiin”.

Tuntui harvinaisen epätodelliselta, kun en eräänä aamuna enää herännytkään tutusta Kööpenhaminan kodista, vaan ihan muualta: Suomesta! Vähän niin kuin Ihmemaan Liisa, joka palaa normaaliin maailmaan, missä kaikki on yhtä tavallista kuin aina ennenkin. Täälläkin kaikki on päällisin puolin samaa kuin ennen vaihtoon lähtöä, paitsi että Google aukeaa yhä automaattisesti tanskaksi ja Spotify on hieman hämmentynyt. Televisiossa näkyvät tanskalaiset ohjelmat tuntuvat ihanan kotoisilta, kun niitä yrittää ymmärtää ilman tekstityksiä.

Köpiksen pyöräilymaisemia matkalla yliopistolle

 Niin oli koko tammikuu yhtäkkiä mennyttä. Kirjaston seiniä tuijotellessa aika kului juuri niin hitaasti kuin olisi uskonut olevan mahdollista, mutta lukupäivien jälkeen ystävien kanssa vietettyjen Köpis-hetkien aikana kellon viisarit ottivat huiman loppuspurtin. Uusi kämppikseni saattoi ehkä ihmetellä, kun minua ei tammikuussa juurikaan näkynyt kotona. Kavereita oli alkanut lähteä vähän väliä takaisin koteihinsa eri puolille maailmaa, ja kansainvälinen porukkamme tiivistyi entisestään. Luulen, että paljon kuultu klisee hetkessä elämisestä voi tarkoittaa juuri sitä, kun tietää että jokainen hetki kodilta tuntuvassa kaupungissa rakkaiden vaihtariystävien ympäröimänä on yksi viimeisistä pitkään aikaan. Siinä hetkessä olisin voinut pyytää maailmaa seisahtamaan edes hetkeksi.

Emme löytäneetkään peuroja "peurapuisto" Dyrehavenista

Clara tiesi, että pitäisin hänen lempikahvilastaan Søborgissa

Iloisia vaihtareita junassa

Ai niin, ilokseni selvisin viimeisestä tentistä, vaikka ei se miellyttävää ollut. Yleensä puhun mielestäni ihan ymmärrettävää englantia, mutta yritäpä tehdä sama suullisessa (!) tentissä, kun sydän hakkaa miljoonasti, yrität jäsentää mielessä pyörivistä elokuvateorian sivuista järkevää vastausta, ja kokeen valvojat tuijottavat herkeämättä pöydän toisella puolella. ”Short Films: an introduction to writing, directing and producing short films” - hyväksytty! Lyhytelokuvakurssi ei tietenkään ollut ainoa kurssini Kööpenhaminan yliopistossa, mutta tähänastisen opiskeluaikani ehdottomasti mielenkiintoisin ja opettavaisin kurssi sekä varmasti työläimmät 15 opintopistettä. Hieman kiinnostaisi hakea maisteriopintoihin Kööpenhaminaan, jotta voisin jatkaa elokuvaopintoja sivuainetta laajemmaksi kokonaisuudeksi, mutta katsotaan sitten kun "kandidaatin tutkielma" -niminen mörkö on selätetty.

Second hand -shoppailua ja värikkäiden talojen ihastelua kotikulmilla Vesterbrossa

Tanskalaiset pitävät Legoista niin paljon, että niillä saa leikkiä museossakin

Viimeinen ilta espanjalais-saksalais-suomalaisella kokoonpanolla Cafe Retrossa

Juuri ennen kuin jouduin lähtemään lentokentälle, nautimme perinteisesti brunssia

Tämä kirjoitus onkin saanut odottaa julkaisuaan jo pari viikkoa, sillä valokuvien näkeminen on aiheuttanut lähes ylitsepääsemättömän kaipuun takaisin Kööpenhaminan arkeen. Vaan eipä sille mitään voi. Tanskaan sentään pääsee Suomesta helposti, niin kuin myös eurooppalaisten ystävien luokse kyläilemään. Myönnettäköön, että olen jo ehtinyt katsella lentolippujen hintoja takaisin Köpikseen. Olen myös lupaillut kansainvälisille ystäville, että reissaan ensi töikseni (eli kunhan ensin rikastun hieman ja aherran muutamat koulujutut) ainakin Saksaan, Espanjaan ja Tanskaan. Lisäksi olemme jo alkaneet haaveilla muutaman suomalaisen vaihtarikaverin kanssa uusista maailmanvalloituksista.

Vaihtoblogiin pitäisi käsittääkseni kirjoittaa loppufiilistelypostaus tai edes jonkinlainen yhteenveto, ja niin aion tehdäkin, nyt kun arki täällä Vaasassa alkaa taas pikkuhiljaa hahmottua. En myöskään aio lopettaa blogin kirjoittamista lähitulevaisuudessa, vaikka vaihtarielämä toistaiseksi päättyikin. Maailman ihmettely ja kummastelu jatkuvat, joten ei kannata hukata blogin osoitetta yhtään minnekään.

Pullantäyteistä laskiaistiistaita!

Jäämeren kiireitä

Perjantai 5. joulukuuta. Ajamme innoissamme vuokra-autolla lentokentältä Reykjavikia kohti ja fiilistelemme radiosta kuuluvaa islantilaista indietä. Lunta tupruttaa joka suunnasta ja autot kaartavat moottoritiellä tuulen mukana. Tien poskessa makaa varmaan neljä epäonnista autoa. Ehkä se jeeppi olisi sittenkin ollut hinnasta huolimatta hyvä valinta, naureskelemme. On vasta iltapäivä, mutta talven pimeys on niin tummaa, että emme näe Reykjavikia ympäröivää merta tai vuoria, kun vihdoin saavumme jouluvalojen värittämään kaupunkiin.

Autoilumaisemia

  Islanti oli aivan erilainen kuin mikään muu paikka, missä olen elämäni aikana käynyt, ja olen sentään reissannut melko paljon. Pelkästään päämäärätön autolla ajelu ja maisemien katselu oli ihanaa, sillä arktinen luonto - lumen peittämä musta maa - oli niin ihmeellisen karu ja kaunis. Lähdimme matkaan nejän suomalaisvaihtarin porukalla, sillä Islannin näkeminen oli jokaisen haaveissa. Matkan aikana katselimme revontulia pauhaavan meren rannalla niemennokassa, lilluimme Blue Lagoonin kuumassa vedessä pakkaspäivänä ja leikimme videokameralla. Islannin kieli hämmensi kerta toisen jälkeen, sillä se ei kuulostanut oikein miltään tutulta kieleltä, mutta samaan aikaan kuitenkin vähän kaikilta.

Internetin ihmemaata selaillessani satuin lukemaan, että ilman Golden Circle -kierrosta Islannista jää tärkein näkemättä. Autoreissumme kyseisen kierroksen nähtävyyksiin jäi tekemättä sääolosuhteiden (myrskyvaroitus) pakosta, mutta viimeisenä aamuna päädyin sittenkin spontaanille puolen päivän turistikierrokselle. Golden Circle -reitillä näin kunnioitettavia geysirejä, Gullfossin suuret vesiputoukset sekä Pohjois-Amerikan mannerlaatan reunan Thingvellirin kansallispuistossa. Aikamoista! Bussissa matkaaminen jouluisen lumimyrskyn aikaan oli sekin kokemus itsessään, miellyttävyydestä voi tosin olla monta mieltä.

Neljä tyttöä ja maaginen Islanti

Blue Lagoon ja vuoristo taustalla

Strokkur-niminen geysir purkautui viiden minuutin välein

 Reykjavikin kaupunki oli vilpoisa, mutta mielettömän söpö. Levykauppoja, persoonallisia vaatekauppoja, viihtyisiä kahviloita ja tyylikkäitä ruokapaikkoja löytyi joka nurkan takaa. Värikkäiden ja laatikkomaisten talojen sivuja hallitsi katutaide, jota yritin parhaani mukaan valokuvata. Täytyisi ehdottomasti lähteä tutkimaan kaupunkia uudelleen kesäisemmällä säällä, ja samalla reissulla voisi sitten käydä issikkavaelluksella, jolle emme tällä kertaa ehtineet.

Näkymät Hallgrímskirkjasta

Väritaloja matkalla levykauppaan

Hieman katutaidetta

Reykjavikiin kannattaa ehdottomasti matkustaa Kööpenhaminasta, sillä selvisimme lähestulkoon opiskelijabudjetilla reissusta. Meno-paluu-lento maksoi alle 150 euroa, ja sympaattinen majatalo (aamupala ja kaikki) neljältä yöltä suurinpiirtein saman verran. Suomesta lentäessä hinnat ovat tietääkseni hieman eri luokkaa, sillä islantilainen halpalentoyhtiö Wowair ei lennä Suomeen, vaikka Tanskaan lentääkin. Lennon stuertilla oli jouluvalot kaulassa, ja turvallisuusvideossa vitsailtiin tauotta. Hauskan erilainen lentokokemus.

Yksi autobiiseistämme vielä tähän loppuun, sillä roadtripeissä on (maisemien ja seuran lisäksi) parasta tietenkin musiikki.

P.S. Takaisin Suomessa ollaan, paluupostausta ja muuta sälää luvassa mitä pikimmiten!

Sakset sanoi niks ja naks

Jo ennen Köpikseen lähtöä olin päättänyt, että kävisin pitkästä aikaa kampaajalla vaihtoni aikana. Tiesin, mille kampaajalle ehdottomasti haluaisin, sillä olin huomannut yhden poikkeuksellisen mielenkiintoisen liikkeen Nørrebrossa. Olin säästellyt hiusten leikkuuta viimeisille Köpis-viikoille, ja niinpä kävin pätkäisemässä tukkani vasta tänään aamulla. Hurjaa, hiukseni ovat viimeksi olleet näin lyhyet ehkä viisitoista vuotta sitten!

Coolein kampaaja, jolla olen käynyt

Kampaamon nimi on Ruben og Bobby, eikä se ole mikä tahansa tavanomainen hiussalonki. Ruben og Bobby myös myy retropelejä ja niihin liittyvää keräilytavaraa. Sillä aikaa kun Bobby laittoi hiuksiani uuteen uskoon ja vinkkasi mielenkiintoisista keikoista Köpiksessä, pääsin pelaamaan retro-Turtlesia. Ennätyspisteillä olisi saanut hiustenleikkauksen puoleen hintaan, mutta luulen että tein pikemminkin uuden huonous-ennätyksen. Ei se mitään, jonkunhan sekin on tehtävä.

Paljon mielenkiintoista pikkusälää kampaajalla

Kuvatodiste eli pakollinen 'uudet hiukset' -selfie.

Viime viikko meni kirjastossa muumioituessa, mutta onneksi viikonloppu oli mitä ihanin. Ehdin pitkästä aikaa puuhaamaan kaikkea mukavaa kavereiden kanssa. Pariin vapaapäivään mahtui piknik puumajassa, päivällisjuhlat, luonnontieteellinen museo, kahvittelu ja uusi mukava kämppis.

Tammikuisella puumajapiknikillä (eväät on jo syöty)

Saksalais-tsekkiläis-suomalainen päivällinen

Misty-dinosaurusta moikkaamassa

Lasten osastolla kehotettiin koskemaan eläinten turkkeja

Arkinen kirjastoelämä on ollut rankkaa, mutta lyhytelokuvakurssin kokeeseen pänttääminen etenee pikkuhiljaa. Onneksi aihe on mielenkiintoisempi kuin koskaan, joten 900 sivua ei tunnu niin tuskalliselta kuin voisi. Valitsemani kirjat käsittelevät sound designin, elokuvaleikkauksen, kerronnan ja luovan kirjoittamisen teorioita. Olen oppinut myös "hyödyllisiä" faktoja, joilla voi päteä aina tilaisuuden tullen. Kuten sen, että Obi-Wan Kenobin valomiekka soi C-duurissa.

Cafe Parterressa ovat opiskelupuitteet kohdillaan

Viereisen pöydän porukka oli jättänyt minulle ja Riikalle evästä kirjastossa

Ilokseni keskustassa on monia edullisia (sekä vähemmän edullisia) lounaita, joille voi kätevästi mennä ruokatauolle kaverin kanssa. Lukupäivän jälkeen ei usein jaksaisi enää lähteä minnekään, mutta jaksamisen todennäköisyys on suurempi jos välissä ei käy kotona. Esimerkiksi viime maanantaina olin kavereiden kanssa kuuntelemassa jazzia ja tiistaina jokaviikkoisessa communal kitchenissä. Edeltävällä viikolla seikkailtiin kaupungin tuntemattomiin kolkkiin, ihmeteltiin Tivolin ilotulitusfestivaalin pauketta ja vietettiin saksalaisen Monan syntymäpäivää.

Vapaapäivän ulkoilua

Viikko ennen kuin espanjalainen Maria lähti kotiin

"Not all those who wander are lost."

Nyt pitäisi vielä nauttia täysillä ihanasta Kööpenhaminasta, ja opiskella sen verran, että suullisesta tentistä pääsee läpi. Tapani mukaan tein taas listan paikoista, joissa haluaisin käydä ennen parin viikon päästä koittavaa lähtöä. Hyvästeissä olen niin huono, että vaihtarikavereita täytyy nähdä mahdollisimman monta kertaa vielä ennen lähtöä. Enköhän siis pysy aika kiireisenä seuraavat viikot.

Olen muistaakseni aikaisemminkin linkittänyt The Eclectic Monikerin musiikkia tänne blogiin, mutta nyt siihen on erityinen syy. Nørreportin asemalla vietettiin ikuisuuksia kestäneen remontin jälkeisiä avajaisia (Ny Nørreport), ja olin tietysti paikalla kun The Eclectic Moniker soitti ulkoilmakeikan, vieläpä ilmaisen. Ihmiset tanssivat iloisina musiikin tahtiin tammikuisesta myrskystä huolimatta. Tästä aurinkoenergiaa Suomeenkin:

// Muokattu ke 21. tammikuuta:
Ostin juuri lentolipun takaisin Suomeen (olinhan sitä jo jonkin aikaa pitkittänytkin), paluupäiväni tulee olemaan ensimmäinen helmikuuta. Näkyillään pian, kaverit!