Torstai 4. kesäkuuta. Aivan kuin Alpeilla mutkittelevilla serpentiiniteillä, niin myös Baskimaassa linja-autot pujottelevat vuoriston yli viereisiin kaupunkeihin. Tosin ilman bussin ilmastoinnin levittämää laskettelumonoissa marinoituneiden sukkien aromia. Ja ilman huurustuneita ikkunoita ja levotonta toppatakkien kahinaa.
Kesäkuun ensimmäisellä viikolla lähdin lomailemaan pohjoiseen Espanjaan. Päätin tuolloin lähteä Bilbaoon vaihtarikaverini Elenan ja hänen veljensä Pedron vieraaksi vain kahden viikon varoitusajalla. Olihan reissusta tietysti puhuttu niin kuin monesti pidemmän välimatkan ystävien kanssa höpötetään, see you soon when I'll visit you ja sitä rataa. Itse en liiemmin välitä turhista lupailuista. Siispä näin vapaan viikon loistavana saumana napata edulliset lennot ja matkustaa Espanjaan Elenaa moikkaamaan.
Elena ja minä Bilbaon satama-alueella.
Paikallisten kanssa kiertely on täysin erilaista kuin perus turistimatkailu. Bilbaossa asuva Pedro-veli tiesi persoonallisimmat kahvilat ja aidoimmat tapas-ravintolat (baskin kielellä tapas onkin pintxo) sekä parhaan second hand -kaupan ja kirpputorin. Myös uutiskuvista tutussa Guggenheim-museossa oli käytävä, kun kerran Bilbaossa olin liikkeellä. Siellä taisivat olla keskitetysti kaupungin kaikki turistit, nämäkin enimmäkseen espanjaa puhuvia kotimaan reissaajia. Kaupungin sokkeloisilla mukulakivikaduilla käveli paljon reppureissaajia, jotka seurasivat merkittyä Camino de Santiagon pyhiinvaellusreittiä läpi vanhankaupungin. Luulin, että osaisin vielä lukion oppien jäljiltä espanjaa ihan tarpeeksi, mutta todellisuus oli odotettua karumpi. Elenan ja Pedron sukulaisten luona ymmärsin keskustelusta hieman, mutta osasin muodostaa lauseiksi sitäkin vähemmän. Harmitti niin vietävästi, että espanja oli päässyt ruostumaan.
Kaunis Bilbaon kaupunki ja ympäröivät vuoret.
Innokas turisti poseeraa Guggenheim-museon edessä.
Mansikka-vuohenjuusto-pintxo oli yksimielinen suosikki.
Yhtenä päivänä lämpötila Bilbaossa nousi miellyttävästä 20 asteesta 35 asteeseen, joten päätimme lähteä bussilla päiväreissulle kauemmas kaupungin pölyistä. Elena ja Pedro keksivät viedä minut serkkujensa kotikylään Mundakaan, pikkuiseen kalastajien ja surffaajien suosimaan baskilaiseen rantakaupunkiin vain tunnin bussimatkan päässä Bilbaosta. Mundakassa oikein kukaan ei osannut englantia, ja ihmettelevistä katseista päätellen vaaleita turistejakaan ei ollut liiemmin näkynyt. Ostimme kaupasta evästä ja kävelimme helteessä kukkuloiden halki "salaiselle" rannalle. Puiden takana piilossa sijaitsevalla rannalla ei ollut lisäksemme yhtäkään muuta ihmistä, vain luonnon rauha. Meri tyrskysi niin hurjasti, että kiipesimme mieluummin viereisille kallioille uimaan. Vuorovesi oli muodostanut mustan kivikon keskelle pikkuisia kirkasvesisiä lampia, joissa näkyi jos jonkinlaisia kasveja ja kaloja. Kamera unohtui kämpille ja puhelimesta loppui akku, joten tuo näky tallentui ainoastaan silmäkameralle.
Tämä ei ole salainen rantamme, vaan toinen pala Mundakan rantaviivaa.
Elena sanoi että en saa käydä Baskimaassa näkemättä San Sebastianin rantoja, joten viimeisenä kokonaisena päivänä pakenimme hellettä taas tunnin bussimatkan päähän Bilbaosta. Olin nähnyt, miten internetissä San Sebastianin rantoja ylistettiin Euroopan kauneimmiksi, ja täytyy sanoa että puheet eivät ole laisinkaan niin liioiteltuja kuin kuvittelin. Yllättäen San Sebastianissa turisteja oli huomattavasti enemmän kuin Bilbaossa, eikä brittiaksentti ollut kovin harvinaista kuultavaa rantabulevardilla. Jälleen Elena ja Pedro osasivat viedä minut paikallisten suosimaan ihanaan kahvilaan ja kauniiseen puistoon, jonka jälkeen pyörähdimme keskustan historiallisilla kaduilla ja jämähdimme rannalle uimaan ja loikoilemaan. Kun sadepilvet pääsivät yllättämään takavasemmalta, lähdimme kuuluisien taideteosten kautta vuoristojunalla (el funicular) ylös hieman ränsistyneelle huvipuistolle, josta näimme maisemat alas kaupunkiin.
Kaksi espanjalaista ja yksi kalpea suomalainen San Sebastianin rantabulevardilla.
Täydellinen aamiainen täydellisessä kahvilassa.
San Sebastian lintuperspektiivistä juuri ennen sadetta.
Palasimme vuoristojunalla alas kaupunkiin, kun vaatteemme alkoivat olla sateen kastelemat.
Siinäpä se, melko lailla luettavan pituiseksi tiivistettynä ja valokuvat rankalla kädellä karsittuina, aivan muokkaamattominakin vielä (vuosia uskollisesti palvellut Picasa sanoi itsensä irti enkä ehtinyt kehitellä korviketta vielä tähän hätään).
Enää pari viikkoa, niin vapaudun hetkeksi töistä ennen syksyn opiskelujen alkua. Silloin luvassa on iloisia jälleennäkemisia ja seikkailua Euroopan kivoimmissa kaupungeissa. Voisinko kelata aikaa eteenpäin? Kaksi viikkoa vain, kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti