Paetaan ennen kesää

Voi sitä helpotuksen määrää, kun kevään viimeinen tentti on vihdoin ohi (ja sain jopa mainittua vastauksessani kognitiivisen elokuvateorian sekä muita varmasti aiheeseen liittymättömiä Kööpenhaminan oppeja)! Tekisi mieli riemuita vapaudesta ja kiiruhtaa metsään huutamaan keväthuuto Ronja Ryövärintyttären tapaan. Vaan ei ihan vielä kuitenkaan - ehkä vain passiivisaggressiivista pihinää tässä vaiheessa viikkoa. Tehtävänä olisi nimittäin sunnuntaihin mennessä saada kasaan 15 sivua pelitutkimusta englanniksi. Onneksi sentään aihe on poikkeuksellisen kiinnostava ja suuri osa lähdekirjallisuudesta ennestään tuttua.

 Monet ystäväni ovat tuskailleet pääsykokeiden kanssa koko kevään aika lailla näihin päiviin asti. Osaanpa olla aina vaan kiitollisempi siitä, että itseäni lykästi, kun sain opiskelupaikan heti lukion jälkeen ilman yhtäkään välivuotta tai lievästi masentavaa varasuunnitelmaa. Olisin suurella todennäköisyydellä ansainnut "surkein päätös ikinä" -palkinnon, jos olisin päättänyt olla lähtemättä Vaasan yliopistoon lukemaan viestintää silloin 2012 syksyllä. Saattaisin vieläkin olla nenä kiinni Helsingin viestinnän pääsykoekirjoissa ja olisin niin monta hienoa kokemusta köyhempi espoolainen.

Hieman iltapäiväbalettia Ramppimökillä viisuviikonlopun aikaan.

Sain tietää vastikään (kahden viikon varoitusajalla), että kesän ainoa lomaviikkoni sijoittuu heti kesäkuun alkuun. Aika äkkiähän tämä tuli, joten ei kun kiireellä kartoittamaan, olisiko yhdelläkään ystävällä mahdollisuutta lähteä kanssani reissuun. Täytyyhän sitä ulkomaille päästä sen verran kuin köyhäilybudjetilla pääsee ja viikossa ehtii, kun ei sitten myöhemmin kesällä enää ehdi.

 Ja minähän lähden. Nimittäin Espanjaan eli Elenan kotiseuduille 2.-6. kesäkuuta! Tapaan Elenan Bilbaossa Espanjan pohjoisrannikolla, jossa vietämme neljä päivää hänen veljensä Pedron luona majoittuen. Lähellä olisi Bilbaon Guggenheim-museo, kuulemma melkoisen mainio rantakaupunki San Sebastián ja luonnonkauniita maisemia vaellusreitteineen. Onpahan mistä valita. Bilbaon kadut ja kahvilat vaikuttavat nekin niin viehättäviltä! Ihanaa, kun on vihdoin taas tiedossa todellinen matka, jota voi fiilistellä niin paljon kuin ikinä haluaa. Vähän jännittää, miten ehdin vaihtaa lentoa vain 45 minuutissa Amsterdamin kentällä, mutta kai siitä olisi hitaammankin matkaajan tarkoitus ehtiä.

Huonolaatuinen kuva lokakuiselta vaihtareiden mökkiviikonlopulta. Elena, hasta pronto!

Tarkkaavaista matkakertomusta ja kuvaoksennusta Espanjan tapaan on tarjolla siis jo aivan pian täällä blogissa, ja sitä ennen varmasti joitakin otoksia Instagramin puolella. Jääköön Suomessa nähtäväksi, miten punasävyisenä palaan aurinkorasvan 50-suojakertoimesta huolimatta, ja montako simpukankuorta tai rantakiveä olen jaksanut kantaa mukanani.

Riemukasta kesän alkua toivottelen kirjaston uumenista! Tässä vielä leppoisia kesätunnelmia siivittävä kappale:

P.S. Puhelin päätti lakata toimimasta viime viikolla. Niin kuin arvata saattaa, en ollut varmuuskopioinut sisältöjä, joten yhteystiedot ja kuvat puhelimen muistista menivät samalla kertaa hukkaan (erillisellä muistikortilla taitaa onneksi olla jotain vielä tallessa). Takuuhuollon ajan käytössäni on siis lainaluuri, joka on ilokseni omaa puhelintani modernimpi, ja puhelinnumero on sama kuin aina ennenkin.

Täysiverinen sunnuntai

Aika herättää blogi keväthorroksesta! En ole reissussa valitettavasti, mutta enpä usko että paluufiiliksiä ja Suomi-kuulumisia voi koskaan jauhaa liiaksi. Tiedän myös, että nyt on torstai vaikka otsikossa muuta väitänkin, kirjoittelin nimittäin tekstin alunperin eräänä sunnuntai-iltapäivänä lähes kuukausi sitten.

Hitaita sunnuntaisia aamuja olen ehkä tietämättäni vähän kaivannut. Kun ei tarvitse tehdä mitään, saa vain keittää kahvia ja kuunnella musiikkia. Voi vaikka avata tietokoneella Wordin ja kirjoitella niitä näitä. Voi vaikka soittaa mummille. Voi vaikka vähän soittaa pianoa ja lähteä lenkille ystävän kanssa.

Turussa asuvien ystävien luona kyläilemässä eräänä sunnuntaiaamuna.

Kotiutuminen on hassu asia. Tai oikeastaan kaikkea muuta kuin hassu. Tuntuu, että Suomeen paluusta olisi vain pari viikkoa tai korkeintaan kuukausi, mutta nythän on jo ehtinyt vierähtää toukokuuhun, mistä kertovat lehdet puissa. Paluustani on kulunut jo huimat kolme kuukautta! Olen tainnut pitää itseni aika kiireisenä ja puuhannut kaikkea mukavaa viime aikoina, mutta ikävä Kööpenhaminan elämään ei silti ole hellittänyt yhtään. Pienetkin asiat, kuten pyöräilijöiden ruuhkassa Amagerin kampukselle polkeminen, editointihuoneessa stressatut yöt tai kollektiivinen ruokailu communal kitchenillä merkitsivät niin paljon arjessani ja elämäntyylissäni viiden kuukauden ajan, ja tiedän etteivät nuo hetket tule enää samanlaisina toistumaan. Yhteydenpito vaihdossa saatuihin ystäviin on sosiaalisen median avulla ollut melko helppoa, ja maailma tuntuu sopivan pieneltä kun tuttuja löytyy joka puolelta.

Minä tuulisella kirppisreissulla Adam & Ewaan.

 Kevät loppuu yhdessä hujauksessa, ja kohta loputkin vaihto-opiskelijat Kööpenhaminasta palaavat takaisin koteihinsa eri puolille maailmaa. Muutama päätti jäädä opiskelemaan koko tutkintoa elokuvaopinnoista tai sai mieluisia töitä Tanskasta. Minä puolestani olen tehnyt hulluja suunnitelmia siltä varalta jos (ja kun) aika Suomessa opiskellessa käy pitkäksi. Täältä Vaasastahan pääsee junalla niinkin hurjaan matkakohteeseen kuin vaikka Tuurin kyläkauppaan, jossa tämä kaupunkilaistyttö ei ole koskaan edes käynyt. Löytyy myös saariston maailmanperintökohde, meteoriitin kraateri ja lintutorni reippailureitin varrella. Liftaten voisi päästä Tampereelle tai Kokkolaan, joka sekin on minulle uusi kaupunki. Aivan hyvin vaihtarielämän seikkailumentaliteettia voi yrittää pitää yllä vielä Suomessakin, varsinkin kun ystävinä on spontaaniuteen taipuvaisia ylioppilasteatterilaisia.

Ulkoilureissulla rannassa (lähikuva rantakivistä oli tärkeä).

 Paluuorientaatiossa yliopistolla oli puhetta paluushokista, jota aluksi pidin täytenä hölynpölynä, sillä ylenpalttisesti varoiteltu kulttuurishokki jäi sekin kokematta. Paluushokin voin kuitenkin allekirjoittaa täysin. Onhan se hieman tympäännyttävää, kun koto-Suomessa kaikki on päällisin puolin samanlaista arkea kuin ennen vaihtoon lähtöä. Jokaikinen lähiseudun kahvila on jo koluttu viiteensataan kertaan. Kaikki on tuttua ja turvallista, yllätyksetöntä. Tavanomaiset viestinnän opinnot tuntuvat tylsiltä Kööpenhaminan yliopiston mielenkiintoisten ja haasteellisten elokuvaopintojen jälkeen, jotka tuntuivat niin omalta jutulta. Eniten silti harmittaa spontaaniuden ja avoimuuden puute: kansainvälisten kavereiden kanssa ei ollut laisinkaan erikoista tehdä suunnitelmia puolen tunnin varoitusajalla tai lähteä junaretkelle uuteen paikkaan ihan tuosta vain. Ehkäpä olen itsekin vaihdon aikana muuttunut hieman, sillä ennen olisin suunnitellut viikkoni aikataulut varmaan tunnin tarkkuudella kalenteriin hienoja värikoodeja käyttäen. Olen sittemmin huomannut, että parhaat seikkailut tapahtuvat usein silloin kun ei täytä kalenteria puuduttavan tarkoilla suunnitelmilla.

Pääsiäisen mökkeilijät Virolahdessa ennen kotiinlähtöä.

Juuri nyt olen onnellinen aurinkoisen lämpimästä kevätsäästä, mahtavista ystävistä, omasta kämpästä ja kivoista arjen pikku hetkistä. Kesätyösuunnitelmat eivät menneet aivan Strömsön tyyliin, mutta eivätköhän kesäkuun näkymät pian ratkea. Sitten onkin oivallinen aika miettiä seuraavia reissuja, matkakuume sen kuin kasvaa kasvamistaan! Yksi ystävä on parhaillaan reppureissaamassa ympäri Eurooppaa, ja muutama kaveri lähdössä reilaamaan, joten houkuttelisi tietenkin kovasti liittyä seuraan. Pakko pian taas päästä Köpiksen rakkaille kotikulmillekin. Vaan onneksi Suomen kesä on ihan sellaisenaankin täydellinen, eikä elämää kaada lomapäivien mahdollinen puute. Mökkeilyä, kaikenlaisia tempauksia ja festariviikonloppuja - niitä olen jo ehtinyt kaivatakin.

Vappuaaton piknikillä ennen vaasalaista opiskelijaperinnettä, Topeliuksen patsaan lakitusta.

Asiaan liittymätön huomio: karjalanpiirakat ovat taivaallisia! Miten en koskaan ymmärtänytkään niitä ennen kuin palasin Suomeen.

Helsinkiläisessä Bar Llamasissa on jotenkin aivan Kööpenhaminan tunnelma.

  
Tack tack, hej hej, niin kuin kaksikielisessä asiakaspalvelussa olen tottunut sanomaan. Mikäköhän siinäkin on että sanoja täytyy aina toistella. Alkuviikosta pohdin, miksi junakuulutuksissa Toijala lausutaan lähes huutaen, kun taas muut pysäkkien nimet normaalilla puheäänellä. Tänään havaitsin, että Pohjanmaan museolla on kaikki kummitustalon ainekset: narisevat lattiat, tuijottavat hahmot ja itsestään sammuvat valot. Kaikkea sitä.

Tässä vielä viime aikojen suosikkibiisi: